Suomen puoleiset Vienan runokylät Suomussalmella.

Kuivajärvi, Hietajärvi ja Rimmi

Kylät sijaitsevat Suomusalmella aivan itärajan tuntumassa ja ovat kainuulaisessa miljöössä omalaatuinen ilmentymä. Asutus alueella on lähtöisin Venäjänkarjalasta ja ovat syntyneet parisen vuosisataa sitten. Kylät elivät varsin eristyksissä muihin kainuulaiskyliin nähden ja näin säilyttivät vahvan karjalaisen perinteensä aina viime sotaan asti. Kylien polttaminen ja siitä aiheutunut pitkä evakkotaival muuttivat kylien elämän täydellisesti. Kyliltä kulki polut Vuokinsalmeen, Niskajärvelle, Kivijärvelle, Sappovaaraan ja Akonlahteen. Ennen rajan sulkeutumista (v.1922) oli rajan molemminpuolin vilkkaat yhteydet keskenään. Sodan jälkeen yhteydet Kuivajärvelle ja Hietajärvelle sekä Rimmiin paranivat, kun kylille rakennettiin maantiet.

Huovisen suvun juuret ovat näissä Suomenpuoleisissa Vienan Karjalan runokylissä. Sieltä kerättiin myös osa kansanrunoaineistoa, joka synnytti Kalevalan.
Viena oli luovan innoituksen lähteenä myös 1900-luvun taiteen kareliaaneille, taidemaalareille, valokuvaajille, arkkitehdeille, kirjailijoille ja säveltäjille.

Runonlaulajia Kainuulaismetsiin.

Kuivajärvi-Hietajärvi on saanut vienalaisasutuksensa 1700-luvun loppupuolella Venäjältä sotaväen-ottoa pakoon lähteneistä sotilaskarkureista eli piekloista. Sotapalvelus Venäjällä olisi merkinnyt 25-vuoden palvelusta.

Ensimmäisenä saapunut piekloi oli nimeltään Ahtonen, kotoisin Tunkualta, Koivuniemen kylältä ja asettui asumaan valtakunnan rajan toiselle puolelle Hietajärvelle.
Hieman myöhemmin tulivat kylälle piiaksi ja rengiksi Toarie Lesonen ( n.1760-1861) Latvajärvestä tai Lapukasta ja Tomenttei (Tament) (n.1760-1833) Siikow Suikujärveltä. He menivät keskenään naimisiin ja Siikow otti nimekseen Lari Huovinen ja muuttivat Hietajärveltä noin 3 kilometrin päässä olevan Kuivajärven rantaan aloittaen tämän kylän elämän. Näin tuli Toarie ja Lari Huovisesta Hietajärven ja Kuivajärven Huovisten kanta äiti ja isä. Heille syntyi kolme poikaa, joista kaksi Iivana ja Lari jäivät Kuivajärvelle ja nuorin Timo osti Ahtosen talon ja muutti Hetajärvelle. Näin alkoi Huovisten suku asettua Kuivajärven-Hietajärven kylille.

Rimmin vienalaiskylä syntyi 1800-luvun puolivälissä jolloin Huovis-suvusta lähtöisin oleva Ontrei Huovinen (1845-1924) osti Rimmilän talon ja vaihtoi sen Huosiusvaaralla asuvan Uljaska Ahtosen (1822-1918) taloon. Uljaska on tullut kuuluisaksi oltuaan Gallen-Kallelalla Väinämöisen mallina tämän maalatessa Aino-tiptyykkiään. Huovisten ja Ahtosten suvuista kehittyi Rimmin vienalaiskylä

Uusia sukuja muuttaa kylälle asumaan.

1800-luvun loppupuolella saapui Kuivajärven Ontrei Huoviselle kotivävyksi Oleksi Saavinen rajantakaisesta Saarijärven kylästä. Saavisten sukua asuu Kuivajärvellä edelleen. Opetustoimen virittyä vuonna 1894, kyläkuvaan liittyi myös opettaja Sakari Jouhki perheineen. Jouhki toimi opettajana kylällä vuosina 1894-1917. Koulu aloitti toimintansa Kuivajärvellä vanhassa torpparakennuksessa.
Viimeisenä saapunut suku, joka myöhemmin on muodostanut olennaisen osan Kuivajärven kyläkuvaa, on Karhusten suku, jonka ensimmäinen edustaja alueella oli Huotari Huoviselle kotivävyksi saapunut Huoti Karhunen. Karhunen oli kotoisin rajantakaisesta Kontokin kylästä.

Kuivajärven-Hietajärven kylät säilyttivät vahvan karjalaisperinteensä aina viime sotaan saakka. Syynä tähän voidaan pitää sitä, että yhteydet muihin vienalaiskyliin olivat tiiviit ja toisaalta muihin kainuulaiskyliiin yhteydet olivat verrattain vähäiset. Suomalaistaloissa saatettiin olla lyhytaikaisissa työsuhteissa, piikoina ja renkeinä.
Suurperhetalous alueella säilyi aina viime sotaan saakka. Kantaväkenä suurperheessä oli tavallisimmin isä poikineen tai veljespari. Myös serkuksia tai kaukaisempiakin sukulaisia saattoi asua samassa talossa. Avioituminen, kuten pitkälti myös muut kosketukset kylän ulkopuolelle, hoidettiin yleensä itäänpäin Venäjän puolelle. Kuivajärveläiset ja Hietajärveläiset avioituivat pääasiassa vuokinsalmelaisten, akonlahtelaisten kanssa. Avioliito solmittiin sukujen välillä ja suvut olivat nuoresta parista vastuussa. Häät olivat myös suuri sukujen välinen juhla, jossa morsian siirtyi lapsuuden kodistaan ja suvustaan sulhasen sukuun.

Vienalaiskylien tietäjiä ja taitajia.

Kainuun vienalaiskylät ovat tunnettuja tietäjistään ja runonlaulajistaan. Vuosina 1833-1853 Elias Lönnrot kulki Kainuun pitäjissä keräämässä kansanrunoutta Kalevalan pohjaksi. Lönnrotin aikana ja jälkeen on perinteen tallentajia ollut useita. Ehkä ahkerimmat ja tunnetuimmat Kuivajärven-Hietajärven kylien perinteiden tallentajat ovat olleet D.E.D.Europaeus. Muita kerääjiä oli mm. P.J.Hannikainen, J.K.Inha, Iivo Marttinen, A.A.Borenius, Petteri Lesonen, Sakari Jouhki, Samuli Paulaharju ja 1950 luvulta alkaen merkittävän työn haastatteluin ja talletuksin tehneet Pertti ja Helmi Virtaranta, joista he kertovat laajemmin mm. kirjassaan ”Polku sammui”.

Toarien 1845 Europaeukselle laulamat runot saivat Lönnrotin myöhemmin muuttamaan Kalevalan runojen järjestystä. Hän oli merkittävä ”Kalevala-laulaja”, vaikkei hänen runoistaan ole jäänyt aikakirjoihin kuin neljä. Europaeus kertoo tapaamisestaan hänen kanssaan Hietajärvellä joulukuussa 1845:

Siinä oli vanha eukko, jonka kyllä työn tuskin sain lauluille; mutta sen yksi sana maksoi enemmän kuin monta kymmentä muiden.

Europaeus sai nimittäin Toarielta tiedon, että Lemminkäinen tappoi Pohjolan häissä Joukahaisen ,Pohjolan isännän. Lönnrot oli jo Kalevalan ensimmäisen painoksen esipuheessa pohtinut sitä, että Joukahainen saattoi kuulua Pohjolan väkeen, ja Europaeukselta hän sai tästä nyt vahvistuksen. Löytönsä vuoksi Europaeus ehdotti, että Kalevalan 30. runo, jossa vielä lauletaan Joukahaisesta elävänä, pitäisi siirtää Pohjolan häälaulun edelle ja jopa kyyttösilmälappalaisen laulun edelle, koska ”tämä Lappalainen oli sama Joukahainen”.
Lönnrot ei yhtynyt Europaeuksen näkemykseen, että Joukahaista olisi pidettävä Pohjolan isäntänä, mutta hyväksyi Joukahaisen ja lappalaisen samaksi henkilöksi ja siirsi Kalevalan toisen painoksen Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulannan runoelman alkuun, jolloin kyyttösilmä lappalaiselle eli Joukahaiselle tuli motiivi yrittää surmata Väinämöinen väijyksissä.

Hietajärvellä on siis merkittävä osuus Kalevalan rakenteeseen, sillä tämä muutos oli maailman luomisen alkuun siirtämisen lisäksi ainoa huomattava rakenteellinen vaihdos lopulliseen Kalevalaan!

Toarien jälkeläisistä pojanpoika Miina ( 1837-1914) oli parantaja, tietäjä ja aikansa ”avioliittoneuvoja”. Puhemiehenä eli ”patvaskana” hän kierteli kaukana rajan takana mm. Kostamuksessa, Kiimasjärvellä, Latvajärvellä ja saattoi yhteen yli viisikymmentä avioliittoa!

Kuivajärven koulun ensimmäinen opettaja Sakari Jouhki kirjoittaa Miina Huovisesta seuraavaa;
”Miines Huovinen on kansan syvistä riveistä, talonpojan Timo Huovisen poika, syntynyt Suomussalmen seurakunnassa Ylivuokissa vanha uskovainen, (roszkolenik). Elää vaimoineen pienestä maanviljelyksellä ja karjanhoidolla. Nuorella ijällänsä on kuleksinut laukun kanssa Suomessa kaupitellen rihkamoita”.

Domna Huovinen (1878-1963) on viimeisiä suuria runonlaulajia. Hän syntyi rajantakaisessa Vuokinsalmen kylässä ja avioitui Kuivajärveläisen Hilippä Huovisen kanssa. Domna oli suurperheen äiti ja itkuvirsien taitaja, hän itki Kuivajärven ja Hietajärven kylien häissä ja hautajaisissa aina 1950-luvulle saakka. Lukuisista muista Huovisten suvun laulajista, tietäjistä sekä taitajista on saatavissa lisää ”starinoita” mm. aikaisemmin mainitusta Pertti Virtarannan kirjasta ”Polku sammui”.

Kokonaan sukupolvelta toiselle suusanallisena siirtynyt lauluperinne ei kuitenkaan ole Hietajärveltä kadonnut. Kantajana on Johannes eli Jussi Huovinen, joka taitaa myös kanteleen soiton, ja itse soittimen teonkin. Hänen käsialaansa on Kuivajärven matkamiehen risti sekä vanhan Kalmosaaren muistoristi. Osaksi Jussin käsialaa on myös nykyinen Kuivajärven tsasouna sekä Jussin oma, 1970 luvulla rakennettu karjalaistyylinen talo Hietajärvellä. Jussin kädenjälki näkyy myös molemmilla kylillä olevissa muissakin rakennuksissa.

 

Kieli.

Kylissä puhuttu kieli, karjala, ei ole murre vaan oma kieli. Se eroaa suomen kielestä niin paljon, että Karjalaa taitamattomalle käy sen ymmärtäminen vaikeaksi. Kieli saa vaikutteita sekä suomen, että Venäjän kielistä. Kielten vaikutukset näkyvät selvemmin nykyään, aidon karjalan vähitellen unohtuessa. Karjalan kielen tulevaisuus ei näytä hyvältä, mitä on aikoinaan ratkaisevalta osin aiheuttanut suomalaisten karjalaisiin evakkoihin ja heidän kieleensä kohdistama pilkka. Kieltä on paljon aina nykypäiviin asti hävetty, eivätkä kaikki vanhimmat karjalaiset ymmärrä, miksi heidän kielensä on yhtäkkiä vaalittava asia.

Uskonto.

Uskonto on karjalaisille elämäntapa, normisto ja elämän ylin auktoriteetti. Karjalaiset ovat hartaita ortodokseja.
Kuivajärven eräs kulttuurihelmi on pieni, kaunis, Pyhälle Nikolaokselle omistettu rukoushuone, tsasouna. Tämän hetkinen Kuivajäeven tsasouna on sarjassaan kolmas. Ensimäisen starovierojen (vanhauskoiset) rakentaman, 1800-luvun tsasounan tuhosi salama vuonna 1902. 1930-luvulta peräisin oleva Tsasouna tuhoutui talvisodan viimeisinä päivinä. Nykyinen tsasouna on rakennuttu vuonna 1958.

Praasniekat ovat merkittävä kesätapahtuma Kuivajärvellä vielä nykyäänkin. Karjalassa oli ennen joka kylällä jollekin pyhimykselle omistettu praasniekka juhla. Kuivajärven praasniekkojen pyhimys on Pyhä Nikolaos. Juhlaa vietetään heinäkuun toinen viikonvaihde, joka toinen vuosi samaan praasniekka-aikaan Huovisten sukuseura kokoontuu yhteen viettämään sukukokoustaan, joka aloitetaan jo perjantai-iltana ns. virallisella osuudella ja iltaa jatketaan Domnan pirtillä karjalaisella tee-illalla ym. sukuseuran omilla ohjelman esittäjien ohjelmilla. Juhlapyhänä on liturgia sekä ristisaatto vedenpyhityksineen. Juhlan maallinen puoli käsittää kansanperinnettä, kansantansseja, soittoa, laulua, puheita, esitelmiä yms. Iltaohjelmaan kuuluu lisäksi lavatanssit, eli pessotat, Kuivajärven rannassa olevalla lavalla.

Karjalainen talonrakennustapa.

Karjalaisessa rakennustavassa on sekä pohjoisvenäläistä että itäsuomalaista piirrettä. Karjalainen talo kehittyi vähitellen yksinkertaisesta pyöröhirsisestä pirttirakennuksesta, jossa oli maalattia ja tulisija. Rakennuksessa oli samanaikaisesti erilliset ihmisten ja eläinten asuinsijat ja saunana oli erillinen rakennus.

Väestön vaurastuessa ja ydinperheiden kasvaessa suurperheiksi, tuli tarve laajentaa asumuksia sekä rakentaa varastoja ja eläinsuojia. Lisätilat oli helpointa rakentaa entisten rakennusten jatkoksi. Useiden välivaiheiden kautta syntyi monimuotoinen karjalantalo. Siinä on saman katon alla erilliset asuinhuoneet, karjasuojat ja varastot, joskin sauna ja riihi rakennettiin erilleen tulipalovaaran takia.

Kainuun vienalaiskylien rakennuskanta tuhoutui muutamia yksittäisiä kohteita lukuun ottamatta, suomalaisten sotilaiden polttaessa kylät talvisodan aikana. Sodanjälkeisessä uudisrakentamisessa on toteutettu viranomaisten määräyksiä sekä evakkomatkalla saatuja vaikutteita.
Vaikka vienalaiskylien asumukset eivät nykyään ulkoisesti enää edusta perinteistä rakennustapaa, on niissä jäljellä piirteitä vanhasta. Niitä on havaittavissa etenkin pirtin sisustuksessa. Myös rakennusten sijoittelu noudattaa perinteistä vienalaista tappaa. Uudet rakennukset on lähes poikkeuksetta rakennettu entisten rakennusten paikoille.
Nykyään Kuivajärvellä oleva Domnan Pirtti edustaa vanhaa karjalaista rakennustyyliä. Pirtti on rakennettu itkuvirsien taitajien muistolle, heistä eritoten Domna Huoviselle. Domnan Pirtti on typistetty luomus alkuperäisestä luomuksesta. Pirtti toimii kesäisin erinomaisena Kuiva- ja Hietajärven ruokakulttuuria vaalivana ruokapaikkana sekä retkeilymajana ja talvisin erilaisten tilaisuuksien pitopaikkana

Tulevaisuus.

Vienankarjalaisella kulttuurilla on Kainuussa monen vuosisadan perinteet, mutta onko vienankarjalaisuudella tulevaisuutta? Mikä on se mahti joka elvyttää unohtuneen kielen, täyttää tyhjät pirtit rahvaalla ja heläyttää iloisen laulun autiolla pihamaalla?

Toarie ja Lari Huovisen sukuseura on saanut alkunsa vuonna 1993 sukutapaamisella, tarkoituksella vaalia suvun perinteitä, elvyttää karjalaista kulttuuria ja kieltä sekä nostattaa suvun jäsenten yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Samaan aikaan perustettiin seuralle oma lehtikin; ONNAKKO ! Lehti ilmestyy joka toinen vuosi noin pari kuukautta ennen sukukokousta.

Lainataksemme Leo Karttimon yhden seuran henkiinpuhaltajan pääkirjoitustekstiä Onnakon numerossa 2, 1995; ”Joinii sai hyvän stutskun!” Äpärehenä jäi miula mieleh nyt ylähällä olova otsakeh. Merkikköh se tällä kertoa mukana oleville mielehistä alkuo, lähtöposahusta, hyveä jutkahusta ta hos mitäki ylen makieta tällie. Sitä tarotan, jotta hyvältä tuntu tuo ensimmäini tapoamini. Silloinhan sukukuntoa ja keralla olevie kerty väkinäini matkoveh. Ta nyt vuotamma lisöä! Tulkoa nytki nakramah, kisoamah, soittamah, laulamah, plässimäh ta muistamah rakkahie omaisie, jotka ovat jo siirtyt tuonilmasih. Muissutan vielä varsinkin niille, jotka eivät ollun ensimmäisellä kerralla, jotta stutsku oli silloin väki hyvä. Johtauko se jatkossa keskenmenoh, niin riippuu meistä isestämmä.
Leo Karttimo poistui tuonilmaisiin loppuvuodesta 1999.

 

Klikkaamalla allaolevia pienoiskarttoja, saat näkyville kartan suurempana.